Tämä Anna-Mari Kaskisen runo kiteyttää tunteeni tässä asiassa hyvin. Tämä ja vauvan kuva leikattuna lehdestä ovat jääkaapin ovessa muistuttamassa meitä joka päivä. Runo auttaa jaksamaan tätä pitkääkin pidempää prosessia. Olemme avoimesti kertoneet kaikille adoptio prosessistamme. Tykkään puhua lapsesta, se ei ole meille vaiettu asia. Mutta huomaan, että kirjoittaminen on nyt jotenkin vaikeaa. En tiedä miksi.
Siitä kun olimme adoptio infossa, tähän päivään on mennyt nyt noin 3.5 vuotta. Mutta toki ajallisesti se on ollut huomattavasti pidempi aika.
Aika on ollut välillä tuskastuttavan hidasta. Toisaalta olen todella onnellinen tästä taloprojektista, että huomio kiinnittyy muuallekin. Olen nuoresta asti halunnut olla ÄITI. Mitään muuta en ole niin kovin koskaan halunnut. Mutta, kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Tiedän, että olemme nuoria edelleen ja meillä on aikaa odottaa (siihenhän kaikki aina vetoavat, tosiasia kun on), mutta halu pitää sitä omaa lasta sylissään, meidän lasta. Halu on niin sydäntä riipaisevaa. Onneksi tässä projektissa on meitä kaksi, jotka haluavat aivan yhtä kovaa tulla äidiksi ja isäksi. Toinen ymmärtää toista ja kannattelee kun on vaikeaa. Ei tarvita edes sanoja.
Jouduimme odottelemaan jonossa noin 9kk. Tapaamisia sossujen kanssa oli noin 2-4 kk välein. Kaikki mahdollinen ja mahdoton asia keskusteltiin. Parisuhteelle se teki todella hyvää. Kotikäynnin he tekivät tottakai myös. Rikosrekisterit ja lääkärintodistukset toimitettiin heille. Sen jälkeen olemme soitelleet sovitusti puolen vuoden välein molemmin puoleisia kuulumisia. Tämän vuoden maaliskuussa sosiaalityöntekijät halusivat nähdä. Nyt liipataan jo läheltä. Todella läheltä. Toinen sossuistamme sanoi, että soitto voi tulla jo vaikka kesälomalla ja toinen sanoi, että voimme olla varmoja että Italian matka tulee olemaan viimeinen kahdenkeskinen matka. Joten nyt uskalletaan uskoa ja toivoa tulevaan. Kuinkakohan pitkä aika vielä?
Villasukka
